Rippikoulun jälkeen useimmiten ihmisellä on edessään kirkolliset häät. Kun yhdessä tulevan puolison kanssa aloitetaan miettimään, millaiset häät järjestettäisiin, niin suurin osa pareista haluaa vihkimisen kirkossa tai jossakin kappelissa. Jos näin tahdotaan, niin silloin molempien puolisoiden on kuuluttava kirkkoon. Mikäli toinen puolisoista ei kuulu kirkkoon, niin hänen täytyy ensin liittyä seurakunnan jäseneksi, jonka jälkeen kirkollinen vihkiminen on mahdollista. Vaihtoehtoisesti vihkiminen voidaan toimittaa tuomarin luona, jonka jälkeen pappi voi siunata heidän avioliittonsa.
Olen saanut elämäni aikana olla mukana sadoissa vihkitilaisuuksissa jo ammattinikin vuoksi. On ollut vihkiäisiä, joissa on ollut vain kaksi todistajaa tai sitten on ollut satamäärin vieraita. Pienet vihkimiset ovat muistoissani jo niiltä ajoilta, kun toimin Jyväskylän Pappilassa vahtimestarina vuosina 1968–1978 ja sain olla todistamassa vihkitilaisuuksia tuossa ihanan pienessä kappelissa. Niistä pareista hyvin moni on tullut kertomaan, että avioliitosta tuli hyvä ja useilla heistä on jo lapsetkin avioituneet. Useimmiten hääpari haluaa, että pappikin tulee mukaan hääjuhlaan, jotta hänkin voisi nauttia kaikesta siitä onnesta yhdessä toisten kanssa.
Jyväskylässähän on ollut isoja kirkkoja kuten Taulumäen kirkko ja Kaupunginkirkko, jotka ovat niitä vanhimpia. Niiden jälkeen on tullut Vaajakosken, Tikkakosken ja Palokan kirkot sekä lisäksi useita muita kirkkoja kaupunkialueella. Lisäksi seurakuntien yhdistymisen myötä on tullut osaksi Jyväskylän seurakuntaa monia suuria kirkkoja eri paikkakunnilta, joista Korpilahti oli ensimmäinen. Todellakin on useilla vihkipareilla, jotka astelevat alttarille urkujen soidessa ja suuren vierasjoukon läsnä ollessa varmastikin sydän pamppaillut jännityksestä, kuten myös vihkipapilla. Viimeiseksi itse olen saanut kokea tällaisen hetken Taulumäen kirkossa, kun ensimmäinen lapsenlapseni vihittiin. On suuri kiitoksen aihe Taivaalliselle Isälle, että vielä kuitenkin monet avioparit haluavat mennä avioliittoon hyvän Jumalan edessä. Toivottavasti tällainen perinne jatkuisi vielä pitkään.
Ja tässä välissä kirkoissa monet ihmiset viettävät myös syntymäpäiviään eri seurakuntakeskuksissa, kuka milläkin tavalla ja sekin on erittäin hieno kokemus. Itseni kohdalla tämä on tapahtunut 50-vuotiaasta lähtien, kun kaikki vieraat on kutsuttu jumalanpalveluksiin eri kirkkoihin kymmenen vuoden välein. Täyttäessäni 75-vuotta kutsuin vieraani sekä Suomesta että Floridasta paikalliseen luterilaiseen kirkkoon…Täyttäessäni 80-vuotta pidin yleisellä kutsulla kaikelle kirkkokansalle ja sukulaisilleni ihastuttavat juhlat Palokan kirkossa sekä seurakuntasalissa, jossa oli myös juhlatarjoilu. Olen tästä juhlasta ikuisesti kiitollinen kaikille ja erityisesti heille, jotka muistivat minua kauniilla puheillaan ja lauluesityksillään. Suurin kiitos ja kunnia juhlapäivästä kuuluu hyvälle Jumalalle.
Jokainenhan tiedämme viimeisen juhlan, joka meille elämän päätyessä järjestetään, ja se on siunaustilaisuus joko kirkossa tai kappelissa. Tuota juhlaahan kutsutaan yleisesti surun juhlaksi, mutta oikeasti jos ajattelemme, niin se on suuri ilon juhla, kun meidät saatetaan viimeiselle matkalle Taivaskotiin. Ne, jotka ovat kuuluneet kirkkoon siunataan ilman muuta papin toimesta. Mikäli vainaja ei ole kuulunut kirkkoon, mutta omaiset toivovat, että hänet siunataan, niin pappi toimittaa siunauksen. Jos vainaja on eläessään kieltänyt, että häntä ei siunata, niin vainajan toivomusta noudatetaan. Hautausmaat joka puolella ovat seurakuntien ylläpitämiä, joissa nykyään on erilaisia alueita mm. arkussa haudattaville, tuhkauurnissa haudattaville ja sirottelu hauta alueita. Lisäksi nykyisin on Suomessakin otettu käyttöön mitä erikoisempia tapoja, minne vainajan tuhkat viedään.
Suurin osa läheisistä haluavat pitää muistotilaisuuden, jonne he toivovat siunaavan papin ja kanttorin tulevan mukaan. Lopuksi ajattelin vielä mainita, miten kulttuurissamme on mennyt hautajaisten järjestäminen eri aikoina. Voisi sanoa, että aikaa ennen koronaa ja sen jälkeen. Ennen koronaa muistotilaisuudet olivat yleensä n. 50 hengestä ylöspäin olevia muistotilaisuuksia, joissa yleensä oli ruokatarjoilu, mutta noin 40 vuotta sitten oli useasti kahvi- ja voileipätarjoilut. Tätä ennen muistotilaisuuksissa oli aina ruokatarjoilu ja tilaisuus oli hyvin hengellinen, veisattiin yhdessä sekä puheita pidettiin paljon. Koronan aikana hautajaisiin ei saanut osallistua kuin noin 10 henkeä. Tuona aikana ei pitopalvelut voineet pitää muistotilaisuuksia. Koronan jälkeen tästä otettiin ehkä myös oppia, joten tilaisuudet pienenivät ihan läheisten ihmisten joukoksi ja avoimia kutsuja on todella harvoin, mutta kuitenkin omaiset haluavat järjestää muistotilaisuuksia ruokatarjoiluineen.
Muistotilaisuuksien jälkeen on omaisilla kiitollinen mieli ja voi helposti yhtyä Kiitos sulle Jumalani -virteen.
Teitä kaikkia lämpimästi ajatellen, siunausta ja enkeleitä,
Raija Sipinen
