Oheinen diagrammi esittää havaintojamme tuomen kukinnasta yli kahdenkymmenen vuoden ajalta täällä Palokan Terttumäessä. Trendiviiva kertoo, että kukinta on hieman aikaistunut lämpöolojen muuttuessa. Keskimäärin tuomi kukkii toukokuun 22. päivä.

Vanha kansa luki luonnon merkkejä hyvinkin viisaasti. Ne olivat usein elämästä selviytymisen edellytyksiä. Yhtenä esimerkkinä voisi olla entisaikojen ihmisille tärkeä kala lahna, ja sen kevätpyynti. Perimätiedon mukaan lahna kutee tuomen kukinnan aikoihin ja kalastus oli tuolloin kiihkeimmillään.
Kudun ajankohdan ja tuomen kukinnan yhteyden olemme itsekin todenneet. Tänäkin keväänä lahna liikkui toukokuun alussa ahkerasti jo ennen tuomen kukintaa, mutta kalat eivät olleet vielä kutukypsiä. Tutkimusten mukaan isot lahnat kutevat ensin ja pienemmät ”särkiäiset” myöhemmin kesäkuussa.
Arkkitehtuuripalkinnon huippuehdokas
Luonnossa on valtavan hienoja esimerkkejä siitä, kuinka hyvin lintuemot huolehtivat vaistonvaraisesti jälkeläistensä kasvusta ja turvallisuudesta. Pesärakennelmat vaihtelevat paljon lintulajien kesken. Joillakin linnuilla pesä on hyvin taidokkaasti rakennettu ja toisilla taas pesä on ”vähän sinnepäin”.

Lintumaailman huippuarkkitehdista on esimerkkinä pyrstötiainen. Se rakentaa pesänsä lehtipuuhun, yleensä koivuun 1.5 – 15 metrin korkeudelle. Pesä on naamioitu taidokkaasti koivun tuohen hilseellä ja jäkälillä. Kaikki pesämateriaali sidotaan yhteen hämähäkinseiteillä, mikä tuntuu aivan uskomattomalta. Rakentamisuurastus vie tältä pieneltä linnulta 2-3 viikkoa.
Sepelkyyhkyn kyhäelmä
Vaatimattomampaa arkkitehtuuria edustaa mm. sepelkyyhky. Sen pesä on hatara ja kevyt risukasa. Se sijaitse yleensä kuusessa muutaman metrin korkeudella. Pesä on niin harva, että kaksi valkoista munaa saattavat altapäin paistaa rakennelman läpi.
Sepelkyyhkyyn liittyy vanha kansantarina. Siinä kerrotaan, että kyyhkyllä oli aiemmin suurempi munamäärä, mutta se teki huonon sopimuksen kanan kanssa. Sitä sepelkyyhky murehtii edelleenkin huhuillen: ”kyyh, kyyh, kymmenen munaa, minä vaihdoin kanan kahteen munaan!”
”Moni aikoi kartanon, sai aikaan harakanpesän!”
Näin runoili Lauri Pohjanpää harakanpesästä vähän halventavaan sävyyn. Harakanpesä näyttääkin hätäiseltä kyhäelmältä, mutta loppujen lopuksi kyse on hyvin taidokkaasta rakennelmasta.
Pesän sisäosa on muurattu hienosti kupiksi, ja risut on sidottu toisiinsa niin, että ne muodostavat pallomaisen rakennelman kattoineen kaikkineen. Pesästä lähtee kaksi ovea, joista toinen mahdollistaa pakenemisen vaaran uhatessa.
Koti puun sisällä tai kelluvalla lautalla
Osa linnuista on kolo- ja pönttöpesijöitä. Niillä pesänrakennustaidot eivät vaadi kummoisia tekniikoita. Mutta kolojen tekijät, tikat, ovat aivan omaa luokkaansa. Pesäkolo nakutellaan tuoreeseen puuhun, ja se saa varmasti jokaisen puusepän arvostuksen.
Suoritus on uskomaton. Esimerkiksi palokärjellä pesäkolon tekoon menee aikaa yhdestä viikosta kuukauteen, riippuen puun kovuudesta. Puun hakkaamisen mahdollistaa tikkalintujen hienot fysiologiset rakenteet. Hakatessa kallo ja nokka joustavat hieman, aivot ovat pienet ja tiiviit eivätkä heilu kallon sisällä.
Vielä yksi esimerkki ”lintuinsinöörien taidoista” on kelluva pesä. Silkkiuikku ja härkälintu rakentavat ruokojen varaan pesälautan. Ne eivät kuitenkaan menettele tyhmästi ja sido pesäänsä tiukasti ruokoihin, vaan se todellakin kelluu vedenpinnan vaihtelut huomoiden kuin paraskin ponttoonilaituri. Uskomattoman hieno systeemi, sillä keväällä järvien vedenpinta nousee juuri pesintäaikaan lumen sulamisvesien myötä.
Esimerkkejä lintujen hienoista pesärakennelmista olisi vaikka kuinka paljon. Kaikki ne ovat kaunista todistusta siitä, kuinka eläimillä on kyky selviytyä jälkeläisten hoidosta ja lajinsa olemassaolon jatkuvuudesta. Siksi meidän ihmistenkin tulisi arvostaa ja suojella lintuystäviämme, erityisesti niiden lisääntymis- ja pesintäaikana.
***
Oikein mukavaa tulevaa keskikesän juhlaa kaikille Palokkalehden lukijoille. Antakaamme linnuille pesintärauha ja nauttikaamme kesästä ja lintuystäviemme elämästä ja olemassaolosta!

