Viime sunnuntaina kirkkovuodessa vietettiin Mikkelinpäivää. Päivän evankeliumitekstinä oli Matteuksen evankeliumin luvun 18 jakeet 1–6 ja 10. Minua puhuttelee tekstissä erityisesti se, kuinka Jeesus kääntää siinä meidän arvojärjestyksemme päälaelleen. Opetuslapset, nuo aikuiset miehet, tulevat Jeesuksen luo kysymään: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Jeesus nostaa lapsen – tuon ajan yhteiskunnassa vähäisen ja toisista riippuvaisen – opetuslasten keskelle. Pienestä tulee nyt suurta. Mistä lapseksi kääntymisessä, suunnan muuttamisessa ja nöyrtymisessä voi olla kysymys? Lapsi ei tässä ole vain kuva jostain kauniista ominaisuudesta. Se, miten otamme vastaan kaikkein pienimmän, liittyy Jeesuksen mukaan suoraan siihen, miten otamme vastaan hänet. Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan ja muista aikuisista. Ehkä juuri siinä on yksi näkökulma Jumalan lapseuteen: minun ei tarvitse selviytyä yksin. Saan vastaanottaa sen, mitä minulle annetaan. Elää Hänen lapsenaan.
Ehkä Jeesus kutsuu meitä arvojärjestyksen sijasta toiseen kysymykseen: kuka tässä joukossa jää helposti näkemättä? Millainen yhteisö syntyy, kun suurena olemisen sijasta opimme näkemään ja vastaanottamaan toinen toisemme – myös ne pienimmät ja kaikkein vähäisimmät?
Seurakunta on yhteisö, jossa jokaisella on oma paikka ja tehtävä. Aloitin täällä syyskuun alussa varhaiskasvatuksen ohjaajana ja uutena seurakunnan työntekijänä haluaisinkin haastaa sinua pohtimaan: mitä me seurakuntana täällä Palokassa tai Tikkakoskella yhdessä tekisimme? Mitkä ovat meille täällä luontevia tapoja elää uskoa todeksi ja jakaa elämää monisukupolvisessa seurakunnassa? Ajattelen, että me eri ikäiset tarvitsemme toinen toisiamme. Tarvitsemme yhteistä jakamista, kohtaamista ja sitä, että joku pysähtyy katsomaan.
”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”
Jeesuksen sanat muistuttavat siitä, että Jumalan katse kohdistuu myös niihin, jotka helposti jäävät ihmisten katseen ulkopuolelle. Kun Herran siunauksessa pyydämme Jumalaa kääntämään kasvonsa meidän puoleemme, pyydämme Hänen läheisyyttään, huolenpitoaan ja suosiotaan. Jo pieni vauva etsii katsekontaktia. Toisen ihmisen katse kertoo: minä näen sinut, sinä olet minulle tärkeä. Ehkä tarvitsemme tätä läpi elämämme. Ja ehkä Jeesuksen sanat lapsista kutsuvat meitä juuri tähän: näkemään toisemme. Erityisesti ne, jotka helposti jäävät katseemme ulkopuolelle. Samalla me saamme luottaa siihen, että Jumalan katse ei koskaan käänny pois meistä.
