Minä puutuin muutama viikko sitten. Olimme perheen kanssa teatterinäytöksen jälkeen narikassa jonottamassa takkeja, kun huomasin pienen lapsen istuvan lattialla. Lapsen ympärillä näkyi vain aikuisten jalkoja. Hetken emmin ja sitten otin nopeasti pari askelta lapsen luo. Kumarruin hänen puoleensa ja sanoin, ettei täällä voi istua, jää jalkoihin. Kehotin nousemaan ylös. Lapsi ei noussut, joten nostin hänet kainaloista jaloilleen ja vedin vähän matkaa taaksepäin väljempään tilaan.
Olin tyytyväinen pelastukseeni, ja huomasin lapsen äidin tulevan luokse jostain takaa. Silloin iski pelko: teinköhän oikein? Mielestäni pelastin lapsen, mutta mitä äiti ajattelee? Pahoittelin. Sanoin, että näytti niin pelottavalta siellä kenkien seassa pienet sormet lattialla. Äiti ymmärsi ja kiitti. Ei ollutkaan raivostunut, vaan oli tyyni.
Jäin ihmettelemään omaa reaktiotani. Olin ollut oikeasti peloissani, että äiti puolustautuu. Toisaalta tunsin tehneeni oikein. Olin noudattanut ”koko kylä kasvattaa” -ajatusmallia. Teen sitä myös Tikkakoskella: tervehdin lapsia ja kysyn sattuiko, jos koulun pihan tangoilla temppuillessa siltä näytti. Myös nuoret ovat maltillisempia, jos heitä on tervehtinyt koulun pihalla – heidät on nähty, ja nähty hyvällä.
Onnekseni meillä Tikkakoskella vanhemmat yleisesti ottaen puhuvat keskenään. Lasten asioista voidaan rehdisti kysyä ja selvittää kummallisuudet. Luokkakavereiden vanhempia huhuillaan yhteisessä keskusteluryhmässä, jos yhteystiedot ei vielä olleet selvillä. Tämä tuo luottamusta päästää myös oma lapsi kaverille tai ensi kertoja kaupalle. Kyllä joku aikuinen auttaa, jos hätä on suuri.
Koko kylä kasvattaa, ja hyvä niin. Puuttuminen on myös välittämistä ja yhteisöön kuuluminen luo turvaa ja hyvinvointia. Yhteisöllisyyden tekeminen voi vaatia välillä yksilöiltä rohkeutta ja epämukavuuden sietämistä. Se kuitenkin palkitaan monin verroin. Vai miltähän olisi minusta ja muista osallisista tuntunut, jos narikkajonon lattialla istuvaan lapseen olisi vahingossa kompastuttu?
