Aihealueita, jotka koskettavat meitä kaikkia jossain vaiheessa, mutta asioista, jotka usein jäävät tabuiksi taustalle.
Koen suurta kiitollisuutta, että se oli elämä, joka pysäytti minut. Pysähtymisen hetki oli niin konkreettinen, että sitä oli syytä analysoida hieman tarkemmin. Hetki pakotti katsomaan elämää silmästä silmään; menneeseen, nykyiseen ja siihen, mitä olin ajatellut tulevaksi. Se oli kuin peili, josta en saanut katsetta irti.
Oma sairastuminen oli nakertanut sekä kehoa että psyykeä jo pitemmän aikaa. Siinä omien kipuilujeni ohessa kaksi läheistäni, molemmat vahvasti osa minua ja elämääni, menehtyivät reilun puolen vuoden aikana. Menetysten vaikutusten ymmärtäminen oli vielä puolitiessään ja surutyökin tutustumisvaiheessa, kun maa allani järisi jälleen. Sairastumiseni vakavuus alkoi selvitä ja sen vaikutuksista tulevaisuuteen ymmärstäni todella koeteltiinkin.
Mutta sen jälkeen, jokin siinä peilin kuvajaisessa alkoi muuttua – paljon syvemmältä kuin pinnalta olisi voinut päätellä. Minuus. Identiteetti. Käsitys siitä, kuka olen – ja kenelle elän. Tai mikä on elämäni tarkoitus.
Satumaisia osumia, ajattelin. Sadulta eivät nämäkään osumat tosin tuntuneet. Silloin ne tuntuivat, että joku kirjoittaa tarinaa puolestani – enkä minä saa edes vilkaista käsikirjoitusta etukäteen. Mutta, totta vain toinen puoli. Sarkasmi valuisi tahmeana kuin siirappi sanojen välistä, jos väittäisin ettei kuluttavalla arjella, ihmissuhteilla ja pitkäkestoisella stressillä ole ollut vaikutusta terveyteenilaani.
Tässä hetkessä olennaista on ymmärrys. Ja toden totta, koen olevani onnen tyttö. Koska se oli elämä, joka pysäytti.
Aurinkoista kesää kaikille!
