Samaan aikaan ajoittuivat myös olympialaiset, maailman kisat, Italiassa. Kävi niin, että itsestä kehkeytyi penkkiurheilija, tai vuodeurheilija. Kisoja tuli seurattua oikein urakalla. Erityisesti ampumahiihto, hiihto, yhdistetty ja taitoluistelu vetivät katsomaan ja ihmettelemään suoritustaitoja. Kyllä joidenkin taidot ovat viritetyt aivan äärimmilleen. Esim. taitoluistelu menee jo pitkälle akrobatian puolelle.
Jo se, että joku pääsee osallistumaan olympialaisiin, on valtavan iso saavutus. Saatikka se, että voittaa siellä jotain.
Sisareni totesi kuitenkin, että ”Pronssi voitetaan, mutta hopea hävitään”. On aika merkillinen prosessi, että hopea voi tuntua laihalta lohdulta, jos lähellä ollut kulta menetetään.
Kisat sisälsivät runsaasti sekä dramatiikkaa, että rajatonta riemua. Tunteet ulottuivat kisassa laidasta laitaan koskettavalla tavalla. Tärkeää on, että tuli menestystä tai ei, niin kunkin ihmisarvo säilyy ja kantaa yli syvienkin kuoppien. Se säilyy, se kantaa.
