Kyseessä oli siis jääkiekon virallinen MM-turnaus ikäluokille 35-75 ja järjestäjänä kanadalainen veteraani jääkiekko-organisaatio COHA.
Toimin matkanjohtajana joten menin turnauksen järjestäjille ilmoittautumaan ja kun suurin osa joukkueestamme oli juuri täyttänyt alaikärajan nämä vähän ylipainoiset ja romuluiset toimitsijat katselivat meitä siloposkia ja kyseenalaistivat vähän naureskellen veteraani-ikämme. He myös kertoivat, että kannattaa mennä tutustumaan yhteen maailman suurimmista discoista nimeltään Hippodrome jossa he itse olivat edellisenä iltana vierailleet. Näin teimme heti ekana iltana ja olihan siinä Jyväskylän pojilla ihmettelemistä kun disco oli neljässä kerroksessa ja näkymät valtavaan tanssilattiaan joka kerroksesta. Erittäin nopean tarjoilun hoitivat puputytöiksi pukeutuneet tarjoilijattaret ja tällaista maailman meininkiä me toljottelimme silmät suurina ja joskus myös huuli pyöreänä.
Peliareena oli Lee Valley-jääurheilukeskus jonne mentiin reilun puolen tunnin bussikyydillä. Ensimmäinen vastustajamme oli kanadalainen Toronto Metro jossa pelasi yhdeksän NHL:ssäkin pelannutta veteraania ja heidän kapteeninsa oli J.J. joka pelasi valkoinen pyyheliina kaulallaan. Meidän ketjustamme Inssi pääsi tekemään ottelun ensimmäisen maalin, kanadalaiset tekivät neljä seuraavaa, minä pääsin sohimaan meille toisen maalin ja sen jälkeen verkko soikin vain meidän päässä aika monta kertaa!
Pelimme alkoi kuitenkin seuraavissa otteluissa kulkemaan ja voitimme mm. ruotsalaisen Leksand-joukkueen ja näillä suorituksilla selvisimme D-lohkon finaaliin. Finaalissa vastaamme tuli suomalaisten julkkisten joukkue Zoom joka oli vahvistanut rivejään entisellä ”liigapelaajallakin”. Heillä oli pakkeina Saipa-legendat Arvi Lind ja Lalli Partinen, maalissa Jämsänkosken suurmies Jukka Virtanen, keskushyökkääjänä hääri muuan Hector. Me oltiin kuitenkin pelipäällä ja kun Zoom teki neljä maalia niin meidän murskavoitto tuli yli kymmenellä maalilla ja näin voitimme oman lohkomme maailmanmestaruuden!
Olen ollut Arvi Lindin kanssa myöhemmin eri tilaisuuksissa jossa Arvilla on tämän turnauksen hopeamitali kaulassaan ja hän sanoo sitä arvokkaimmaksi suoritukseksseen jääkiekko-urallaan!
Kun viikko ei ollut pelkästään pelaamista, niin pääsimme myös vapaa-ajalla tutustumaan Lontoon ”iloihin” ja tässä muutama esimerkki seikkailuistamme: olimme kabaree-illassa jossa matkanjärjestäjä kertoi että ruokailuun kuuluu myös viinit ja vinkkasi, että piilottakaa niitä pulloja pöydän alle niin saatte lisää juomista. Arvatkaas muistimmeko me niitä pulloja siellä pöydän alla pitkän ja iloisen illan aikana, joten kun pullot kaatuivat oli aika monella punaviinistä tahmaiset kengänpohjat pois lähtiessämme.
Kun tulimme ulos ravintolasta niin eräs seurueemme jäsen, joka ei ollut pelaaja, tunsi pakollista tarvetta ”keventää” itseään nurkan takana taksia odotellessa. Hän palasi sieltä kahden poliisin kanssa jotka antoivat hänelle määräyksen tulla seuraavana aamuna klo 9 oikeustalolle. Tarjosin tulkkausapua kaverille joka rehvakkaana ilmoitti, että hän hoitaa oman töppäyksensä itse. Aamulla klo 7 tuli oveeni koputus, oven takana ei ollutkaan enää niin rehvakas isäntä, vaan hiljaisesti puhuva, apua tarvitseva kielitaidoton ystävä. Menimme yhdeksältä oikeustalolle jossa meitä odotti oikeusavustaja jolle kerroin mitä oli tapahtunut ja miksi olemme Lontoossa. Säpinää oli kuin Hill Street Bluesissa ja ei aikaakaan kun olimme tuomarin edessä oikeussalissa. Oikeusavustaja kertoi naistuomarille mitä oli tapahtunut ja kun tuomari kysyi, mitä tämä henkilö tekee Lontoossa vastasi oikeusavustaja että hän on suomalainen jääkiekkoilija. Ystäväni oli 150 cm, erittäin vatsakas pullero ja kun naistuomari kuuli tämän sanonnan, hänen otsallaan killuvat silmälasit tipahtivat hänen nenälleen. Tuomari sanoi: vai niin, sakko 20 puntaa ja seuraava tapaus! Ystäväni maksoi aulassa 20 punnan sakon ja ulos tultaessa hän käytti vuosiksi joukkueeseen tarttunutta sanontaa: kustu mikä kustu!
Kävimme myös Tottenhamin jalkapallo-ottelussa jossa näimme apinan raivolla panssariaidan takana huutavat fanit jotka luulivat meidän olevan vastustajien kannattajia. Ottelusta poistuessamme metrolla tummansinisissä Mallasjuoman sponsorivaatteissa kuulin lähellä olevien ihmisten meitä tuijottaessa sanovan: varmaan Jugoslaviasta!?
Menimme peleihin aina bussilla ja kuulin kun eräs matkallamme mukana ollut ulkopuolinen ”väsynyt” henkilö kertoi, miten mukavaa oli kun jäähalli oli hotellin yhteydessä koska hän nukkui meno-ja paluumatkan.
Kun teimme turnauksessa yli 30 maalia minua rupesi säälittämään kanadalainen kuuluttaja joka lausui joukkueemme nimen joka maalin jälkeen: Zei wai pii eits tii plas töötifaiv!
Kotiin tultuamme ensimmäisessä joukkuekokouksessa ehdotin, että ottaisimmeko joukkueelle uuden, helpommin lausuttavan nimen. Olin asiasta kotona jo puhunut ja pähkäillyt erilaisia nimivaihtoehtoja jossa olisi äijien ikä ja maakunta mukana. Saunassa istuessamme vaimo tokaisi että eikös ukkometsot olis aika sopiva. Tätä ehdotin kokouksessa, ehdotus meni yksimielisesti läpi ja näin syntyi edelleen pelaava joukkue Ukkometsot.
