Etsiskelin avaimia seuraavana aamuna edellispäivän kulkureitiltä ja olin jostain syystä hyvin tietoinen siitä, että avaimet löytyvät, mutta eivät ovelta ovelle kysellen eivätkä tienvarsien lehtikasoista.
Olin toki harmissani huolimattomuudestani. Huomasin olevani hieman huolissanikin siitä, mistä löytäisin yhtä tärkeän killuttimen uuteen avainnippuun. Pienen, mutta aina mukana kulkemaan valitun turistikrääsän tunnearvo rakkaasta kaupungista tuntui siinä elämänvaiheessa ylittävän varsinaisten avainten merkityksen.
Kun tapahtuneesta oli kulunut pari viikkoa, marssin reippaana ja selkä suorana poliisin löytötavaratoimistoon. En ehtinyt kuvailla kadonneesta virkailijalle edes metron logoa, kun hänen hymyilevät kasvonsa jo varmistivat, että bingo! Tutulta kuullostaa, hän sanoi. Täältä löytyy! Jännityksestä tärisseet käteni rauhoittuivat ja minäkin nauroin ihan sydäntä myöten.
Seuraavaksi yritin löytää avainteni löytäjän. Tuntematon hyväntekijä ei ollut jättänyt yhteystietojaan eikä vinkkejä tarjonnut somen puskaradiotkaan. Olisin niin halunnut kiittää rehellisyydestä ja korvata vaivannäöstä!
Näin jälkikäteen ajateltuna avaimet eivät olleet oppiläksyni ydin. Todellinen löytöpalkkio oli se, mitä tämäkin episodi minulle lopulta sekä opetti että symboloi.
Tärkeintä on luottamus. Luottamus siihen, että miltään reitiltä ei tarvitse pudota yksin. Ja kiitollisuus siitä, että apua tarvitsevalle löytyi riippumatta siitä, mitä olin kadottanut tai oliko kyydistä pudonnut jotain minulle tärkeää. Hmm. Olinkohan sittenkin hukannut itseni?
Kun muutos on väistämätön, samaa reittiä ei voi kulkea takaisinpäin. Uudelle reitille otamme mukaan vain sen, mikä kantaa eteenpäin. Avaimet elämän eri vaiheisiin vaihtuvat, mutta tunteet, arvot ja tunnearvot säilyvät.
Kulkekaamme siis turvallisin mielin tulevilla poluillamme. Se, minkä kuuluu kulkea mukana, säilyy kyllä.
Kaunista syksyä lukijoille!
Muistilapuksi! Huomaa ja huolehdi, mutta opettele myös ottamaan vastaan.
