Työttömyys jatkanee kasvua kun seuraavat tilastot julkaistaan. Käännettä parempaan ei voi vain odotella, myös aktiivisia toimenpiteitä tarvitaan. Paikallisesti ja valtion toimesta.
Työttömyys ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen ilmiö, vaan tuhansia ja tuhansia erilaisia tilanteita. Taustalla voi olla suhdanne, osaamisvaje tai elämäntilanne. Tai se, että työ- ja toimintakyky on heikentynyt niin paljon, ettei tavallinen työnhaku ole realistinen tie eteenpäin. Silti järjestelmä kohtelee liian usein ihmisiä ikään kuin he olisivat samaa joukkoa: työmarkkinoille valmiita, kunhan vain kiristetään velvoitteita ja lisätään hakemuksia.
Numerot eivät valehtele. Suomessa on yli 325 000 työtöntä työnhakijaa. Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen selvityksen mukaan vain 58,4 prosentille työnhakijoista on asetettu varsinainen työnhakuvelvoite. Yli 40 prosentilla ei velvoitetta ole lainkaan. Monialaisissa työllistymissuunnitelmissa, joita tehdään usein paljon tukea tarvitseville, työnhakuvelvoite oli asetettu vain 14,8 prosentille. Se ei ole laiskuutta tai “haluttomuutta”. Se on signaali siitä, että monen kohdalla kyse on muusta kuin työpaikan puutteesta.
Kelan ja Eläketurvakeskuksen seurannoissa työkyvyttömyyttä kokeneista työttömistä suuri osa ei palaa pysyvästi työelämään. Seuranta-aikana 44 prosenttia päätyi takaisin työttömyysetuuksille ja vain noin 18 prosenttia siirtyi pääosin ansiotyöhön. Monelle tie on vuosien mittainen sahaaminen etuudelta toiselle ja palvelusta toiseen. Ilman, että kukaan katkaisee kierteen systemaattisesti työkyvyn arvioinnilla, kuntoutuksella tai työkyvyttömyyden selvittämisellä.
Tässä kohtaa tekoälyä kannattaa hyödyntää. Fiksusti. Ei niin, että kone tekisi päätöksiä ihmisen elämästä, vaan niin, että järjestelmä osaisi aiempaa paremmin ohjata ihmiset oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Kun rekistereistä löytyy esimerkiksi yli kahden vuoden yhtäjaksoinen työttömyys, toistuvia sairauspäivärahajaksoja, kuntoutusjaksoja, epäonnistuneita työllistymisyrityksiä tai korkea ikä yhdistettynä pitkittyneeseen työttömyyteen, pitäisi hälytyskellojen soida. Tekoäly voisi muodostaa riskiluokituksen ja ohjata osan asiakkaista työkykykoordinaattorille tai moniammatilliseen arviointiin. Päätökset tekisivät aina ihmiset: lääkärit, asiantuntijat, Kela ja eläkelaitokset.
Jos vain 5–15 prosenttia työnhakijoista kuuluu ryhmään, jonka työkyky tulisi arvioida kiireellisesti, puhutaan noin 16 000–49 000 ihmisestä. Se ei ole marginaali, vaan kansallinen kysymys.
Ja ennen kaikkea inhimillinen kysymys: miksi pidämme ihmisiä vuosia “työnhakijoina”, jos heidän todellinen tarpeensa on hoito, kuntoutus, toimeentulon ennustettavuus ja realistinen suunnitelma?
Työllisyyspolitiikan kovin mittari ei ole hakemusten määrä, vaan se, kuinka moni saa tilanteeseensa sopivaa apua. Tekoäly voi auttaa näkemään erilaisuuden työttömyyden takana. Ja siirtämään painopisteen näennäisestä työnhausta vaikuttavaan tukeen. Tämä on sekä taloudellisesti järkevää että moraalisesti välttämätöntä. Järjestelmää on uudistettava ihmisen toiminnan tukemiseksi.
