Suomenruotsalaisen modernistin Elmer Diktoniuksen runon “Jyväskylä” on säveltänyt Jyrki Heikkilä ja videoksi leikannut Ilkka Niekka.
Runon esittää videolla lauluyhtye Jättiläinen Seppo Niemen sovituksena. Laulusolistina on Jouni Innilä.
Runo on kirjoitettu 1920-luvulla Diktoniuksen asuessa Jyväskylän maalaiskunnassa ja hetken aikaa kaupungissakin, jolle omisti riiminsä.
Diktonius oli piikikäs, vihainen mies, jopa vaaralliseksi koettu. Brittien tiedustelu Lontoossa oli hänestä kiinnostunut ja ehkä paremmin perillä kuin paikallinen poliisi, joka gogolmaiseen tapaan availi Diktoniuksen kirjeenvaihtoa. Niin kertoi Jörn Donner.
Donner kävi talvella 2003 puhumassa Diktoniuksesta Cygnaeuksen koululla Jyväskylässä. ”Mitä annettavaa Diktoniuksella voisi olla nykyajalle”, eräs opettajista kysyi.
“Ei kai mitään”, Donner vastasi hämmentyneenä.
Syksyllä 1924 Diktoniuksen pariskunta tarjosi jyväskyläläisille musiikin opetusta. Miten tarjous otettiin vastaan, siitä ei liene muistitietoa.
Dikotonius oli Jyväskylässä vihitty siviiliavioliittoon laulajatar Meri Marttisen kanssa. Kun Seurahuoneella pidettiin kaupungin musiikkerien tanssiaiset, Meri Diktonius lauloi siellä Toivo Kuulan ”Suutelon” ja aarian Buccinin oopperasta ”La Bohème”. Lauluaan hän esitti myös paikallisen Lotta Svärd yhdistyksen iltamissa Kunnallistalolla, jossa juhlapuheen piti vapaaherratar Ida Yrjö-Koskinen.
Elmer Diktonius paikkasi niukkaa budjettiaan Seurahuoneen pianistina. Hän myös laati Keskisuomalaiseen kirjallisuusesseitä, joissa aiheina olivat muun muassa Edith Södergran ja Uuno Kailas. Virkansa puolesta esseesarjaa silmäilivät koulukaupungin lehtorit, ja ehkä Martti Korpilahtikin sitä tutkaili, laatihan hän itsekin kirja-arvioita samaan lehteen.
Runoniekkoina Korpilahti ja Diktonius eivät voineet olla tietämättä toisistaan. Tai törmäämättä, niin eri koulukuntiin he kuuluivat kaupungin ohuissa älymystöpiireissä.
Jyväskylän kaudelta Diktonius jätti jälkeensä kaksi ruotsinkielistä proosarunoa. “Onnela” kertoo Palokan idyllistä Nöpö-lampaineen, Putte-hevosineen ja Mampseli-lehmineen. “Jyväskylä”-runo on satiiri itse kaupungista.
Runo alkaa reippaasti, mutta muuttuu vähitellen yhä surumielisemmäksi. ”Småstadens vinternatt: en hund, en poliskonstapel, en hund (kanske densamma), ännu en hund. Men alla så långt från varandra, utan yttre korrespondens, utan inre sympati.”
Näitä säkeitä runosta ei ole suomennettu eikä runon suomentajaa ole etsiskelyistä huolimatta löydetty.
“Jyväskylä on Suomen sydän”, runossa todetaan, mutta lyökö se? Pitää olla “nahkiaisen korvat”, jotta sen kuulisi. Mutta sehän ei tarkoita mitään. Suomentajalla menee tässä sormi suuhun, sillä sanaleikki ei käänny. Nahkiainen on ruotsiksi nejonögon. Diktonius muutti sanasta yhden kirjaimen, ja niin tuli nahkiaisen silmistä korvat.
Jyväskylässä Diktonius poti syvää yksinäisyyttä. ”Ei käpyäkään johon astuisi.”
Elmer Diktoniuksen (1896–1961) tunnetuin teos lienee ”Janne Kuutio” (alunperin 1932), joka dramatisoitiin Jyväskylän kaupunginteatteriin Kurt Nuotion kaudella. Romaani on modernia, lyhyttä, terävää, riisuttua kieltä, sitä samaa, jolla Hemingwayn “Vanhus ja meri” toi tekijälleen Nobelin palkinnon.
Kotien taidetta -näyttelyn avajaisissa oli järjestäjien arvion mukaan 950 kävijää. Kaiken tungoksen ja tohinan keskellä runovideota kuunneltiin niin ahkerasti, että kuulokkeiden akut hyytyivät kesken kaiken.
Puutteen voi kotona korjata kirjoittamalla YouTubeen hakusanan Diktonius. Näyttely on avoinna huhtikuun loppuun saakka.
(Kirjoittaja on Diktoniuksen “Jyväskylä”-videon tuottaja.)
