Seurakunnankin toiminnat alkavat käynnistyä pikku hiljaa tuttuun tapaan. Taakse jäänyt rippikoulukesä on muisto vain, mutta onneksi monien kohdalla hyvä sellainen. Itse olin tänä kesänä kaksi kertaa Kuortaneen Haapaniemessä rippikouluryhmien kanssa. Leireillä oli mukana päteviä kollegoita, täysillä heittäytyviä isosia, jämptejä yövahteja sekä tietysti iloisia rippikoululaisia.
Minulla oli kahden vuoden tauko Haapaniemestä, joten sinne palaaminen tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän. Leirielämä alkoi soljua nopeasti tutuissa punamultavärisissä rakennuksissa. Ruokailut, oppitunnit, hartaushetket ja muu yhteinen ohjelma rytmitti päiviä yhä kiihtyvämmällä tahdilla. Nauru oli sitä herkemmässä mitä pidemmälle leiriviikot etenivät. Sääkin oli suosiollinen, sillä molempien leirien aikana satoi vain yhtenä päivänä.
Rippikoulujen ohessa rippikoululaisten kasteet työllistivät tänä kesänä itseäni jonkin verran. Erityisesti jälkimmäisen leirin kohdalla sain kastaa useamman rippikoululaisen. Oma erityinen lukunsa oli nuoren kaste leirikeskuksen rannassa, Kuortaneenjärvessä. Kokemus ei ollut pelkästään ainutlaatuinen nuorelle, vaan myös minulle ja muille leiriläisille. Saimme todistaa upotuskastetta ”vanhaan tyyliin”. Ja onhan se pakko myöntää, että olihan tuossa hetkessä omanlaista pyhyyden tuntua, kun aallot laineilivat ja tuuli kahisutti puiden lehtiä. Unohtamatta suurta kasteväkeä, joka seurasi rannalta tapahtumia.
Vaikka kaste järvessä oli hieno kokemus, iloitsin myös kahden muun rippikoululaisen tavallisesta kasteesta. Ennen kaikkea iloitsin molempien leirien nuorista, niin rippikoululaisista, isosista kuin yövahdeista. Oli mukava tutustua uusiin, fiksuihin nuoriin, ja hienoa seurata kuinka vanhemmat tutut ovat varttuneet vuosien aikana. Leireissä on parhaimmillaan oma yhteisöllinen meininkinsä, mikäli nuoret uskaltautuvat olemaan omia itseään. Näillä leireillä niin kävi.
Rippikoulumatka huipentuu aina konfirmaatiomessuun. Konfirmaatiojuhlassa on kohta, jossa todetaan juhlallisesti, ”seurakunta rukoilee teidän puolestanne ja lähettää teidät kulkemaan elämän tietä”. Seurakunnissa rukoillaan kyllä monien ihmisten puolesta. Lähettäminen tosin kuulostaa hieman sille, kuin seurakunta jättäisi nuoret oman onnensa nojaan. Näin ei tietysti ole, vaikka eipä seurakunta tule ketään kotoa hakemaankaan. Toivottavasti jokainen nuori kuitenkin muistaa sen, että kirkon ovet ovat kaikille avoimet ja jokainen on tervetullut omana itsenään. Kuten oli rippileirilläkin.
