Menneinä vuosisatoina ihmiset tunsivat asuinalueidensa lähimetsät hyvin. Siihen liittyvät mahdollisuudet ja uhkat välittyivät luontaisesti sukupolvelta toiselle. Se oli selviytymisen perusedellytys. Nyt tuo sukupolvien välitysketju on lähes kadonnut metsäyhteyden vähenemisen ja arvostusten muuttumisen myötä.
Tätä kuvastaa hyvin se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sieni- ja marjametsän antimia hyödyntää pääasiassa vain vanhempi sukupolvi. Vanhoja metsiäkin löytyy enää vain lain turvaamilta suojelualueilta ja kansallispuistoista.
Vanhojen metsien lumo
Tarvitsemme asutusalueiden lähelle taloustoiminnan ulkopuolelle jätettyjä metsäalueita, jotka mahdollistavat retkeilyn ja virkistäytymisen. Tehometsätalous on pirstonut nykymetsät mitättömän pieniksi lohdutuspaloiksi, joita on usein vaikea saavuttaa. Paremman puutteessa näistä rippeistäkin voi silti saada raikkaita elämyksellisiä kokemuksia.
Metsäkävelyllä voi mielikuvituksessaan laajentaa ajatuksiaan pienestä metsälöstä suureen erämaahan ja pohtia entisaikojen ihmisten elämää. Kuinka täältä on voinut joku saada itselleen elantonsa? Kuinka tärkeässä roolissa ovat puut olleet muinoin arkisen elämän toimissa? Kotitaloudessa tarvittiin erilaisia tarve-esineitä, kuten pärekoreja, tiinuja, rekiä, huonekaluja, veneitä jne., joita sitten valmistettiin pirtissä hämärinä talvi-iltoina.
Marjat, sienet, riista – kaikki mahdolliset metsän tuotteet antoivat kiitollisen lisänsä talviseen ruokavarastoon. Pulavuosina männyn nilasta jauhettu pettu, jota sekoitettiin ruis- tai ohrajauhoihin leipäainesten lisukkeiksi, oli monen perheen pelastus.
Talvella lämmitykseen tarvittiin puuta todella paljon. Ei ollut moottorisahoja tai klapikoneita. Jos ajatellaan vaikkapa 1700-luvun taloja, niissä oli vain hatarat hirsiseinät ja eläinten rakkokalvoista tehdyt ikkunat tai sitten pelkät puiset suljettavat luukut. Lasi-ikkunoita oli vain herraskartanoissa. Talvella oli puute valosta ja runsaus kylmyydestä!
Tetrao urogallus, metsiemme mahtilintu
Legendaarinen taidemaalari, metsänhoitaja ja eräkirjailija A.E. Järvinen kirjoitti viime vuosisadan alkupuolella ainakin kaksikymmentäkolme kirjaa, jotka kuvasivat Metsä-Lapin luontoa ja ihmisten elämää. Tarinoiden päähenkilöinä olivat selkosten pienet ihmiset, mutta myös eläimet, kuten karhu, hirvi ja metso. Ne kuvaavat lämpimällä tavalla sitä, kuinka ankaraa pohjoisten asukkaiden elämä oli.
Metsänhoitajan työn ohessa hän tutustui paikallisiin ihmisiin ja pääsi myös harrastamaan mielitointaan, metsästystä. Kuvaukset mm. huurrelintujen eli metson pyynnistä ovat kaunista, runollista luettavaa. Esimerkkinä ohessa lennokas lainaus kirjasta Tapion taloissa (WSOY 1979): ”Hiihtelen linnun jälkeen. Siinä rämeellä edessäni on kaksi metsoa. Toinen kurkottelee pitkällä kaulallaan, mutta toinen ruokailee kaikessa rauhassa. Oi te ihmiset, jotka ette tiedä, mikä on huurremetso! Kuinka läheltä te sokeina kuljettekaan! Kuinka onnelliseksi tällä hetkellä tunnenkaan teidän rinnallanne itseni! Olin onnen poika.”
Huurremetso, männyn neulasista talvista ruokaansa hakeva lintu oli hänen suosikkinsa. Huurremetsolle eivät kelvanneet minkä tahansa männyn neulaset. Nuoret, latvasta harsuuntuneet puut olivat parhaita.
Tutkijat ovatkin todenneet, että vanhojen puiden neulaset sisältävät enemmän hartseja ja puun puolustusyhdisteitä mm. terpeenejä, joita metson on vaikea sulattaa. Metsässä vaeltajalle metson hyvän ruokapuun paljastaa hiihtäjälle puun alla olevat käyränkeltaiset ulostepököt, nykykielellä ”juustosnacksit”.
Kuinka soitimella käyttäydytään?
Itsellenikin vanhaa metsää symbolisoi parhaiten linnuista metso, tuo ikiaikainen mahtilintu. Joskus lapsuudessa oli sykähdyttävää, kun talvisella hiihtoretkellä kohtasi huurteisen puun latvassa hakoavan ukkometson tai koppelon.
Ikuisesti muistan kun naapurin innokas metsästäjä opetti minulle, kuinka kevään soidinhurmassa laulavaa metsokukkoa lähestytään. Hän otti minut muutaman kerran mukaansa retkelle, ja opetti soidinkäyttäymisen suuriin saloihin. ”Kolme loikkaa hiomisen aikana, ja sitten jähmetyt paikoilleen kuin patsas, ei liikettäkään ennen seuraavaa hiomisvaihetta!” oli käsky!
Tällä tavoin edettiin keväisellä upottavalla hangella yli sata metriä lähelle hurmiossa soivaa metsoa. Usein päästiinkin jopa kymmenen metrin päähän. Metso lauloi soidinhurmassaan silmiemme edessä, kevätaamun ensivaloisella hangella. Musta kukko naksutteli nokkaansa, päästeli suhisevia hiontaääniä, heitellen päätään ylös alas kiihkeässä hurmassaan, mitään kuulematta ja mitään näkemättä. Lintu uhkui tajutonta alkuvoimaa! Se oli uskomaton, eternaalinen kokemus!
Sitten, yhtäkkiä, kuin jonkun herätyksen saatuaan se pysähtyi, virkisti kaikki aistinsa ja tarkkaili ympäristöään. Terävä katse – oliko lähistöllä naaraita, muita kukkoja tai vihollisia? Meitä tuijottaessaan tuntui siltä kuin sen katseen lasersäde lamaannutti täysin! Siinä tilassa teki mieli nousta ylös, ojentaa kädet antautumisen merkiksi ja poistua takaperin kompuroiden paikalta. Anteeksi, anteeksi…olimmekin juuri lähdössä!
Mutta kun lintu huomasi, ettei vaaraa ole, jatkui soidinpelin huuma ja kiihkeys. Muistan erään kerran kun kukko hyökkäsi meitä kohti luulleen hangella makaavia tummia möykkyjä kilpaileviksi nuoremmiksi öykkärikukoiksi!
Se tuntui aika pelottavalta, sillä metson siivenlyönti ei ole niitä lempeimpiä, sen ovat monet kokeneet. Usein kävi kuitenkin niin, että oksilla istuvat koppelot paljastivat meidät kotkotuksellaan. Siihen sitten loppui meidänkin soidin metsoukon lopettaessa omaansa, ja lentäessä pettyneenä tiehensä!
Talvi… välttämätön välivaihe kesään!
Luonto on hiljentynyt talveen. Metsän valtiaat karhut ovat jo talviunillaan ja metsot, ne harvat, hakoavat neulaspuitaan. Metsä elää lepovaihettaan. Kuitenkin sen sydämessä, meiltä näkymättömissä, solujen syvyyksissä sykkii sydäntalvellakin jo uusi elämä, joka vie uuteen kasvuun.
Kun maa on jälleen kiertänyt radallaan vaiheeseensa, jossa pohjoinen pallonpuolisko kallistuu aurinkoon, metsäkin herää. Herää uuteen kesään, kukoistukseensa – niin metsä kuin kaikki sen elolliset. Pohjolan talvinen lepovaihe päättyy ja auringon ylivoimainen energia jyrää kuin jäistään vapautuva koski raivaten vastustamattomalla voimallaan talven kylmyyttä pois tieltään. Sitä odotellessa!
