Helkovaaran Upilla oli labbis Ani, joka oli juuri saanut pentuja, joten ajattelimme hankkia oman koiran josta vaimo oli jo haaveillutkin. Sanoin hankkimiseen liittyvän kaksi ehtoa: koira ei nuku sängyssä enkä ulkoiluta sitä!
Valinta päätyi pelokkaimpaan pikku söpöläiseen nimeltään Helbertiina, joka muotoutui pian lyhyemmäksi Tiniksi. Alkuajat sujuivat suunnitelman mukaisesti ja koirasta tuli koko perheen rakastama lemmikki ja ulkoiluttaminenkin toimi kuten sovittu. Muutaman kuukauden jälkeen eräänä yönä tunsin outoa liikettä jalkopäässä ja tämä joku myös lämmitti mukavasti eli Tini oli valinnut nukkumapaikakseen meidän sängyn, joten se siitä sopimuksesta!
Ja arvatkaas mitä…kun koira alkoi vaatia kasvaessaan pitempiä lenkkejä, se olin minä joka heräsi aamulla kello kuusi tekemään viiden kilometrin aamulenkin Tinin kanssa.
Jos olisin itsekseni hölkännyt, en olisi nähnyt enkä aistinut ympäriltäni mitään, vaan ajatukset olisivat vain pyörineet päässä juoksun edetessä. Nyt Tinin kanssa kuuntelimme lintujen laulut, katselimme aamukasteet nurmessa ja puiden lehdillä, huomasimme hämähäkin seittejä aamuauringossa ja söimme ahnaasti kypsyviä mustikoita apajista kilpaillen. Koira opetti hetkessä elämisen tärkeyttä ja kauneutta.
Tätä ihanuutta perheellämme kesti yli 13 vuotta, kunnes tuli Tinin aika poistua luotamme. Tini nukkuu uurnassaan pihassamme suuren kiven alla.
Minä en pystynyt menemään kahteen päivään töihin Tinin poistumisen jälkeen ja kun seuraavina viikkoina joku vain mainitsi sanan koira, oli pakko pyyhkiä kyyneleitä muistojen tulviessa mieleen.
Lähdimme Espanjaan pariksi kuukaudeksi autolla ja siellä ollessa ystäväpariskuntamme löysi roskalaatikosta pienen koiranpennun jota tulivat meille näyttämään. Heillä oli oma koira Suomessa joten he kysyivät, josko me ottaisimme uuden koiran perheeseen. Emme pystyneet sillä hetkellä päättämään sitä, joten he rekisteröivät koiran Pipsaksi ja veivät sen seuraavalla viikolla kotiinsa Suomeen. Soitin silloin pojalle sanoen, että käyppä Sirun luona katsomassa söpöä koiranpentua jolla on aivan Tinin lempeä katse. Muutaman tunnin kuluttua päätin kuitenkin taas soittaa pojalle sanoen että, älä nyt vaan ota sitä koiraa meille! Vastaus oli, että tuossa se sohvalla köllöttää!
Näin tuli perheeseemme Pipsa Pieni Pirteä Espanjan Roskisdyykkari.
Pipsa oli mukanamme pari kertaa myös Espanjassa, mutta inhosi maata yli kaiken ja kun pääsimme matkan jälkeen kotipihaan Pipsa pomppi kotinurmella kuin jänis. Kun tein puutarhatöitä päivisin laitoin Pipsalle kaulaan lyhyen narun, mutta aina se karkasi naru kaulassa naapureihin mankumaan namipaloja. Naapurit sitten kertoivat että Pipsa oli taas käynyt moikkaamassa.
Onpa Brysselin lentokentällä pidätelty konetta lähtemästä lennolle, kun Pipsan häkki oli kateissä eikä koiraa oltu vielä lastattu koneeseen. Vaimo seisoi ulkona kieltäytyen tulemasta koneeseen ennenkuin koira oli lastattu ruumaan, ja löytyihän se lopulta muutaman puhelun jälkeen.
Kun vein vaimoa aamulla töihin, Pipsa istui vaimon sylissä huivi kaulassa ja seurasi tarkasti muuta liikennettä.
Tätä ihanuutta kesti myös runsaat 13 vuotta ja Pipsan lepopaikka on Tinin vieressä.
Pipsan kanssa samaan aikaan poikamme oli hankkinut pienen, ruttunaamaisen Patun josta kasvoi nopeasti 80 kiloinen ”jellona”! Patu oli Pipsan paras kaveri ja molemmat rakastivat olla saunassa lauteilla rapsuteltavina. Ulkoilut Patun kanssa olivat aina mielenkiintoinen seikkailu kun Patu päättikin lähteä toiseen suuntaan ja veti taluttajaa perässään jarrutteluista huolimatta! Patu oli lempeä jättiläinen mutta piti kodista tarkkaa huolta. Kerran ystäväni Pentti tuli pihaamme autolla ja käveli kohti ovea ja Patun iso ruttunaama ilmestyi viereiseen ikkunaan jolloin Pentti säikähtäen juoksi takaisin autolleen ja soitti minulle että tule ulos.
Patu eli vain viisivuotiaaksi ja nukkuu Tinin ja Pipsan kanssa pihassamme.
Kuten monessa perheessä vanhempien hoidossa olevat koirat ovatkin usein lapsien koiria ja niin meilläkin oli hoidossa pojan Ricy ja Roope, valkoiset pienet coton de tulear-söpöläiset. Arvatkaas missä nämä pikkuiset nukkuvat viimeistä lepoaan…aivan oikein, muiden koirien vieressä.
Tällä hetkellä meidän koiraintoamme helpottaa entisen naapurimme havannankoira Jade, joka pienestä lähtien on tottunut olemaan myös meillä herkkupaloja kerjäämässä. Kun Jaden emäntä tarvitsee joskus koiran päivähoitoa, meidän ovemme on aina avoinna Jadelle, joten tästä on molemminpuolinen hyöty.
Koiran paras ystävä on varmaan toinen koira, mutta kyllä ihminenkin parhaansa yrittää.
