Tuohon kokoontumiseen liittyi mieleen painuneita tapahtumia ja kokemuksia, joita mukana olleet ovat sitten myöhemmin sanoittaneet ja kertoneet eteenpäin. Voimme vain aavistella millaisesta tapahtumasta on ollut kyse. Monet paikalla olleet ihmettelivät: ”mitä tämä oikein on?” Seurakunta joka tapauksessa oli, niin kuin sanonta nykyään kuuluu, ”ihan liekeissä”, innoissaan ja riemuissaan.
Pyhän Hengen vuodattamisen kuvauksessa on täytynyt käyttää pelkistyksiä ja vertauskuvia. Kertomuksessa ovat tärkeitä pienet ”kuin” sanat. Kuin tuulenpuuska, kuin kieliä. Kuvataan kokemuksia, jotka eivät taivu muulle kuin kuvien kielelle. Ei ole yllättävää, että juuri Pyhästä Hengestä on monia kauniita vertauskuvia. Liekki ja kyyhkynen ennen muuta.
Pyhän Hengen kosketus oli tuolla Jerusalemissa hyvin henkilökohtainen kokemus: tulenlieskat laskeutuivat itse kunkin päälle. Tätähän Jumalan kutsu yhteyteensä ja usko Jumalaan tänäänkin on, henkilökohtainen suhde, oman sydämen luottamusta. Meille kuuluu Jumalan lupaus: ”Älä pelkää, Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun”.
Kuitenkin yhtä tärkeää on, että saamme olla kristittyinä yhdessä Jumalan kasvojen edessä. Helluntain suuri ihme on oikeastaan sanottu lauseessa: ”Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla”. Vasta kun menetämme mahdollisuuden koolla olemiseen, huomaamme, kuinka suuresta asiasta on kyse yhteydessä toinen toisiimme.
Helluntai 6 vuotta sitten on jäänyt hyvin mieleeni. Oli eletty lähes kolme kuukautta poikkeusaikaa korona-pandemian vuoksi. Jumalanpalveluksiinkaan ei saanut kokoontua seurakuntalaisia. Kirkoista alettiin kuitenkin lähettää jumalanpalveluksia nettiyhteydellä. Kesäkuussa kokoontumisrajoitukset jo vähän helpottuisivat, mutta ei vielä helluntaina toukokuun lopulla. Olin tuolloin lupautunut sijaistamaan pappia silloisessa Multian seurakunnassa ja toimittamaan striimatun jumalanpalveluksen. Kanttorin ja suntion ja diakonin kanssa aloittelimme jumalanpalveluksen lähetystä tyhjässä kirkossa. Kirkonkellot oli soitettu.
Silloin näin kirkon ovien avautuvan. Emme olleet niitä lukinneet itse sisään tultuamme. Kaksi jo iäkästä naishenkilöä mustissa pyhävaatteissaan astui sisään kirkkosaliin ja asettui kaiketi tutulle paikalleen tyhjässä kirkossa. Olivat ehkä ajatelleet sulun päättyneen jo tuolloin. Muistan, kuinka omassa mielessäni kävi lämmin tuulahdus, ehkä se Pyhä Hengen humahdus. Ihmeiden ihme! Seurakunta on jälleen kasvokkain koolla. Aivan kuin olisin saanut tuon vaikean ajan keskelle muistutuksen Jeesuksen lupauksesta: ”…missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään”.
Yhdessä koolla oleminen on ollut alusta saakka seurakunnan tapa olla ja elää. Kuin hengitys. Pohjimmiltaan Pyhän Hengen elämän henkäys. Tuossa samassa Apostolien tekojen toisessa luvussa tiivistetään tämä yhteiselämän jatkuneen helluntaita hieman tavallisemmin menoin: ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.”
Joskus meitä on paljon yhdessä koolla. Joskus vain kaksi tai kolme. Perusasiat ovat jumalanpalveluksessa halki vuosisatojen ja erilaisissa oloissa säilyneet samanlaisina: Raamatun sanoma, rukoilu ja ehtoollisen viettäminen. Pyhä Henki toimii joskus erityisin tavoin, mutta myös päältä katsoen tavallisuudessa, sanan ja sakramenttien välityksellä.
Tuossa ensimmäisen kristillisen helluntain kuvauksessa tai siinä mainitsemassani alkuseurakunnan yhteiselämän kuvauksessa ei mainittu musiikkia, mutta kyllä silloinkin laululla ja soitolla oli tärkeä sijansa jumalanpalveluksissa. Paavalin kirjeessä efesolaisille kehotetaan (5. luku): ”….antakaa Hengen täyttää itsenne. Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle.”
Tuntuu siltä, että Pyhä Henki tekee työtään seurakunnassa usein musiikin välityksellä, ja silloin kosketetaan erityisen syvältä sisintämme ja sydäntämme. Niin tänäänkin tässä juhlamessussa.
Lasse Mårtensonin säveltämä ja Sauvo Puhtilan sanoittama laulu noin 60 vuoden takaa kuuluu:
”Kuinka kukaan, kukaan rakastaa voisi kurjaa maailmaa kuinka kukaan koskaan voisi uudistaa pimeyden maailmaa Jumala voi aina rakastaa pimeää kurjaa maailmaa hengellään hän voi johdattaa joka päivä meitä.”
Muistan, kuinka joskus 1970-luvun lopulla seurakunnan nuorten kokoontumisissa kuuntelimme tuota laulua seurakuntatalon takahuoneessa levysoittimelta. Yksinkertainen sanoma Jumalan uudistavasta rakkaudesta ja Hengen johdatuksesta sekä tuo koolla oleminen ja ystävyys toisten nuorten kanssa auttoivat minua katsomaan luottavaisesti tulevaisuuteen. Ehkäpä juuri noina iltoina alkoi viritä omassa mielessä hiljalleen kysymyksiä myös siitä, kuinka tätä Jumalan antamaa toivoa voisi itsekin olla seurakunnan työssä jakamassa ja todeksi tekemässä. Ja tämän toivon ja rakkauden varassa on ollut hyvä sittemmin myös papin työtä tehdä.
”Jumala voi aina rakastaa, pimeää kurjaa maailmaa, hengellään hän voi johdattaa, joka päivä meitä.” Voisiko koskettavampaa sanomaa olla juuri tänä aikana, kun tuntuu, että maailma elää jälleen hyvin synkkää ja kurjaa vaihetta monien käynnissä olevien sotien vuoksi niin Ukrainassa kuin Lähi-idässä ja muuallakin. Elämme pelottavaa aikaa yleensäkin kansainvälisen vastakkain asettelun lisääntymisen vuoksi. Tuntuu kuin toisen maailmansodan kauhut olisi unohdettu.
Nykyihmisillä olisi olemassa enemmän kuin koskaan aiemmin mahdollisuuksia ja välineitä ratkaista monia ihmiskunnan suuria ongelmia, rakentaa niin rauhaa kuin jakaa hyvinvointia kaikille ja suojella koko luomakunnan elämää. Mutta kuinka saisimme käännettyä voimamme ja osaamisemme pimeyden teoista hyvän puolelle?
Kuinka erityisesti lapsille ja nuorille voisi maailman tulevaisuus olla vähemmän pelottava kuin mitä se jälleen juuri tällä hetkellä on? Hiljattain julkaistiin jälleen laaja tutkimus suomalaisten nuorten ajatuksista ja kokemuksista, ns. nuorisobarometri. Tutkimuksen tulokset ovat hätkähdyttäviä ja niitä on uutisoitu jopa otsikoin: ”nuorten usko tulevaisuuteen on romahtanut”.
Useampi kuin joka toinen nuori kertoo kokevansa turvattomuutta maailman tapahtumien vuoksi. Yli puolet nuorista kokee turvattomuutta myös yhteiskunnassa vallitsevien kovien arvojen ja asenteiden vuoksi. Ilmastonmuutokseen liittyvät uhkakuvat painavat niin ikään raskaana monen nuoren mielessä.
Varmaankin lapset ja nuoret näkevät ja aistivat todellisuuden juuri nyt kaikkein herkimmin. Meidän tulee kuulla heidän huolensa kaikella vakavuudella.
Kunpa Totuuden Henki havahduttaisi meitä kaikkia tunnistamaan tämän ajan merkkejä ja syyllisyytemmekin. Totuuden Henki haluaa kuitenkin johtaa meidät näkemään avoimin silmin myös anteeksiannon mahdollisuuden sekä tulevaisuuden ja toivon.
Jeesus puhuu helluntain evankeliumitekstissä toisesta Puolustajasta, Totuuden Hengestä. Jeesus itse on tuo ensimmäinen Puolustaja. Jeesus ja Pyhä Henki ovat kuin puolustajapari. Jeesus ei jättänyt meitä orvoiksi, vaan tulee luoksemme Pyhässä Hengessä. Vanhassa helluntain rukouksessa pyydämme: ”Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.”
Pyhä Henki haluaa ensinnäkin kirkastaa Kristuksen meille opastajana ja kutsujana huolehtimaan lähimmäisistämme ja koko maailmasta. ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni”, Jeesus sanoo tämän päivän evankeliumissa.
Pyhän Hengen johdatuksessa saamme elää uuden liiton ihmisinä, joilla on – kuten helluntain Vanhan testamentin lukukappaleessa Jeremian kirjassa todetaan – laki sisimmässä, kirjoitettuna sydämiin. Kun annamme Pyhän Hengen ohjata elämäämme, meissä kasvaa Hengen hedelmiä, joita ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus ja itsehillintä, kirjoittaa apostoli Paavali Galatalaiskirjeessään.
Pyhä Henki ei kuitenkaan halua kirkastaa Kristusta eteemme vain opastajana rakkauden tekoihin, vaan Kristus on luonamme myös sydämellisyyden ja myötätunnon osoittajana meitä itseämme kohtaan ja sillä tavoin rohkaisemassa ja auttamassa meitä rakastamaan muita.
Katekismuksessamme sanotaan uskontunnustukseen liittyen pyhästä yhteisestä seurakunnasta näin: ”Pyhä Henki kokoaa kristillisen kirkon ja tekee sen pyhäksi. Kirkko, kristillinen seurakunta, on armahdettujen syntisten yhteisö, joka luottaa Jumalaan ja jossa Pyhä Henki herättää uskon ja rakkauden.”
Armahdettujen syntisten yhteisö. Siinä seurakunnan perimmäinen olemus. ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä”, todetaan 1. Johanneksen kirjeessä. Tämä Jumalan ensin osoittama rakkaus, anteeksiantava ja ikuisen toivon herättävä rakkaus, meitä kohtaan on tullut ilmi erityisellä tavalla Kristuksen ristissä ja hänen ylösnousemuksessaan. Tämä Jumalan rakkaus Kristuksessa kantaa meitä jokaista huomiseen.
Saan siis nyt päättää oman vuonna 1989 alkaneen papin viran hoitamisen nykyisen Jyväskylän seurakuntamme alueella. Viimeinen työtehtäväni on tänään olla mukana ehtoollisen jakamisessa. Ehtoollispöytään Taulumäen kirkossa saapuva voi lukea alttarikaiteesta Jeesuksen sanat: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”. Olen saanut omassa työssäni kokea tämän lupauksen kantavan niin riemullisina ja tavallisina kuin erityisesti raskaina päivinä. Tämän lupauksen varaan saamme kaikki jäädä ja tähytä kohti sitä suurta ja ihmeellistä täyttymyksen päivää, jolloin olemme jälleen kaikki yhdessä koolla viettämässä juhla-ateriaa taivaan kodissa.
