Aurinko paistoi kirkkaasti Pirkkalassa Tampereen lähellä. Olimme ystäväni kanssa menossa kalaretkelle. Ajoimme polkupyörillä hiekkaista, vanhaa kiemurtelevaa tietä. Polkupyörien ohjaustangot tarttuivat kiinni toisiinsa ja lennähdin tien toiselle puolelle.
Mutkan takaa tuli kovaa vauhtia kuorma-auto. Kaaduin viereiselle pellolle ja yritin hypätä pois auton alta. Auton jarruissa oli vika ja auto kääntyi jarruttaessa oikealle. Yritin väistää, mutta auto tuli suoraan päälle ajaen oikean jalkani yli. Luojan kiitos pääni jäi parinkymmenen sentin päähän renkaasta. Ensimmäinen paikalle tullut auto oli pieni Fiat. Muistan ihmetelleeni auton takapenkillä selällä maatessani, miksi oikea jalkani ei pysy polvesta koukussa. Sääreni oli täysin murskana. En tuntenut laisinkaan kipua, olin shokissa.
Hatanpään sairaalassa päivystävä kirurgi sanoi, että jalkani pitää amputoida polvesta alaspäin. Isäni kuitenkin ehdotti, että kävisimme Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa kysymässä toisen mielipiteen. Siellä kokenut lastenortopedi Ville Paltia päätti yrittää. Leikkaus kesti useita tunteja, mutta hän sai koottua jalkani luunpalaset paikalleen. Sääreni luut olivat niin pirstaleiset, että tukevaa raudoitusta ei pystynyt laittamaan. Kuin ihmeen kaupalla verenkierto ja hermotus palasivat osittain.
Tämän jälkeen olin pitkään sairaalassa, oikea jalka vetokelkassa, koska olin vielä kasvuiässä, 11-vuotias. On vaikea kuvailla tunnetta, jonka koin leikkauksen jälkeisinä päivinä. En vielä täysin tajunnut, mitä oli tapahtunut, mutta tunsin valtavaa kiitollisuutta ja halua tehdä jotain vastaavaa muille ihmisille. Päätin opiskella lääkäriksi.
Valmistuin Oulun yliopistosta ja jo opintojeni aikana kiersin monissa terveyskeskuksissa päivystämässä ja kesätöissä. Ensimmäinen vakituinen työpaikkani oli silloisessa Palokan kansanterveyden kuntayhtymässä ja työskentelin silloin Palokan lisäksi, Petäjävedellä, Uuraisilla, Toivakassa ja Tikkakoskella, jossa myös pitkään asuin.
Näistä kokemuksista kerron lisää myöhemmin tässä artikkelisarjassa.

