Upin ja minun lisäksi ryhmään kuului lyömäsoitintaiteilija Jose Castello Barcelonasta ja tuleva kapellimestari/Euroviisu säveltäjä Matti Puurtinen koskettimissa.
Keski-Suomessa oli aloittanut uutena hotelliyrityksenä Rantasipi-yhtiö ja näihin ”korpihotelleihin” aloimme saada kuukauden mittaisia kiinnityksiä. Joutsan lähistöllä sijaitsi kylpylähotelli Joutsenlampi jossa toimi siihen aikaan hotellinjohtajana se oikea Mauno Ahonen, joka muuten myöhemmin muutti Tampereelle. Manu oli mukava mies, hiljaisena iltana, kun salissa ei ollut asiakkaita, hän sanoi että nyt pojat lähdetään saunomaan! Saunassa tarinoidessa Manu kertoi, että läheisen lammen nimi on oikeasti Paskolampi mutta onneksi mainososasto muutti nimen vähän kauniimpaan muotoon.
Tulimme eräänä arki-iltana taas soittamaan ja sali oli aivan täynnä iloisesti rupattelevia ihmisiä, jotka paljastuivat Yleisradion toimittajiksi. He juhlistivat ”sinivalkoisen äänen” Pekka Tiilikaisen syntymäpäivää ja eläkkeelle siirtymistä. Soitimme taustamusiikkia ruokailun aikana kun yhtäkkiä Pekka Tiilikainen kilisti lusikalla puheenvuoroa pyytäen. Hän kehui hotellin loistavaa miljöötä ja kansainvälistä palvelua ja ovensuussa tilannetta seuranneen hovimestarin hymy levisi melkein korviin saakka. Pekka jatkoi puhettaan sanoen, että olen tilannut tuplaviskin jo puoli tuntia sitten ja kuten Ranskassa, palvelu näyttää olevan kansainvälisen hidasta. Hovimestarin hymy hyytyi, hän syöksyi baariin ja alle minuutissa tyytyväisen Pekan kädessä oli haluttu lasi.
Saarijärven lähellä oli Rantasipi-hotelli Summassaari, jossa teimme myös näitä kuukauden mittaisia keikkoja nauttien vain kahdesta roudauksesta kuukaudessa. Aika useasti siellä järjestettiin Laukaa-Konnevesi lehden asiakastilaisuuksia ja meillä näitä iltoja kutsuttiin ”Käkisalmen-markkinat”-tunnelma illoiksi. Eräässä illassa oli kunniavieraana toinen ”sinivalkoinen ääni” eli Paavo Noponen. Tuohon aikaan hän seurusteli persoonallisen tanssitaiteilija Aira Samulinin kanssa, joka valloitti tanssilattialla useita neliöitä koreo- grafiallaan muodikkaissa mikroshortseissaan. Upea vartalo, punainen hiuspehko, näyttävä pukeutuminen ja rohkea esiintyminen varjosti vaatimattoman Paavon taka-alalle. Kieltämättä, minäkin ajattelin että onko tuo pukeutuminen ja esiintyminen noin iäkkäälle sopivaa, hänhän oli tuolloin peräti 42-vuotias! Onneksi minun ajatukseni ovat ikärasismista karsiutuneet jo kymmeniä vuosia sitten ja Airakin tanssi lähes satavuotiaaksi!
Tapasin Paavo Noposen uudelleen 2000-luvun alussa, kun elossa olevat olympiavoittajat kokoontuivat Jyväskylään ja pääsin heidän mukanaan Päijänne-risteilylle esiintymään Pirkko Rahkila-Rissasen kanssa. Siellä Paavo Noponen tarinoi Suomen kauneudesta ja esitti balladin säestäen itseään minun kitarallani. Hillittömän raikuvat aplodit aiheuttivat encoren ja näin pääsin säestämään Paavoa kappaleeseen ”Pikajuna Mexikon” jonka sanat Paavo muisti pitkän kaavan mukaan ulkoa.
Soitimme lähes viiden vuoden ajan Keski-Suomen Rantasipi-paikoissa, joten näitä tarinoita tulee myös lisää.
